tämä on lopun alkua

Kuvituksena mun rakkaus Itävaltaa kohtaan ja lähiaikojen tapahtumia.

Hallstatt ja Hallstätter See yläilmoista

Söpö lammas <3

Jäljellä on neljä viikkoa ja kolme päivää. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, että päivät kuluu. Se on sekä että. Ihanaa, kun lähtölaskenta perheen ja kavereiden näkemiseen on jo alkanut. Haikeeta, kun kotona alkoi kesäloma ja kun missasin siskon ylppärit (ja kun laulettiin Wienissä Lotan kanssa suvivirttä youtuben säestyksellä). Ja se outo painava möykky vatsassa, kun tietää, ettei näitä hetkiä saa takasin. Vaikka lentäisin tänne, ei se silti tule olemaan sama. Tää vaihtovuos on tulossa päätökseensä, ja vaikka kodin ajatteleminen lämmittää, se ei yhtään vähennä sitä jättämisen ja loppumisen vaikeutta. Jotenkin tuntuu, että on ihan liian paljon erilaisia tunteita pyörimässä ympyrää pään sisällä ja hämmentää.

No jee jonotettiin puoli tuntia lippuja...

Suolakaivoksilla käytiin kattelee.

Nyyhky tota säätä, Hallstatt on yks älysuosittu turistinähtävyys.
Aurinkoisella säällä varmasti maineensa mukainen!

Onko siitä jo yli yhdeksän kuukautta, kun käänsin silmät vuotaen selkäni perheelle Helsinki-Vantaalla ja katosin turvatarkastukseen? Tai kun väiteltiin Suomi-tyttöjen kanssa siitä, kuka joutuisi astumaan ensimmäisenä ulos ovesta Wienissä, syötiin bussissa itävaltalaisia eli kotimaisia omenoita, elettiin kolme päivää siinä omassa vaihtarikuplassa 150 muun kanssa tietämättä yhtään mitä odottaa. Tai kun ravattiin junan käytävässä hermona eikä osattu yhtään saksaa, ja kun sitten istuttiin hostperheiden autoissa matkalla kohti uutta elämää. Tai kun koko ekan viikon tuumin järkyttyneenä, että täälläkö sitä oikeasti pitäisi vuoden verran elää?

Hautausmaata

Lisää Hallstätter Seetä + SINITAIVAS näkyvissä!!

Hallstatt, perus idyllinen Itävalta-kylä<3 pilattu turismilla =(

Niin, tosta kaikesta on jo yli 9 kk. Megapaljon on siinä ajassa ehtinyt tapahtua, paljon oon kokenut, oppinut, nähnyt. Enkä päivääkään vaihtaisi pois. Huonot hetket nimittäin tarvii, että osaa arvostaa niitä hyviä. Takaspäin katsoessa tuntuu, että aika olis mennyt niin hirveen nopeesti. Mutta 10 kk on just sopiva aika - en vois kuvitellakaan, että olisin ollut vaan yhden semesterin. Ja pidempään pysymiseenkään ei ole mitään syytä. On se munkin elämän aika mennä eteenpäin, että olis joskus se valkolakkikin päässä ja pääsisi toteuttamaan niitä 1001 suunnitelmaa ja haavetta, jotka on tän vuoden aikana syttyneet.

Betreuerin kaa piknikillä Linzissä =)

Linzissä Schlossbergillä

Jos joku tuleva vaihtari lukee: älkää jahkailko perheenvaihdon kanssa. Itseni mukaanlukien tunnen monia vaihtareita, joiden ei olisi pitänyt odottaa niin kauaa. Alussa nyt yleensä on vähän vaikeeta, mutta jos se ei siitä ala luistaa, niin kannattaa tehdä jotain. Tietenkin pitää yrittää ja olla joustava itsekin ja puhua ongelmista, mutta ei saa syyttää itseään kaikesta. Konflikteissa on kaks osapuolta. Mä syytin itseäni sopeutumisongelmasta n. 3 kuukauden ajan ja 2 kuukautta harkitsin, että pitäiskö uskaltaa vaihtaa vai odottaa josko se muuttuisi paremmaksi. Lisäksi pidin perheenvaihtoa jonkin sortin epäonnistumisena. Mutta niin kun mullekin sanottiin: saa olla vähän itsekäs. Tämä on kuitenkin vaan yksi vuosi, rajattu aika.

Annie (USA) ja Rodrigo (BRA) vaihtaripiknikillä Traunilla.

Hups ja Anders hyppäs Trauniin. Mäki aion vielä joskus! =D

Vaihtareiden kaa luvattiin tekevämme tästä vikasta kuukaudesta se kaikista parhain. Luokan kanssa ollaan katsottu Helsinki-Linz-Helsinki-hintoja hyväksyvästi myhäillen: 160€! Ne suunnitteli lähettävänsä mulle selviytymispaketin Suomeen (Brezeleitä ja itävaltalaista olutta) ja synttärilahjaksi sain lahjakortin valokuva-albumiin ja tyynyyn itsevalikoiduilla kuvilla. Perheen kanssa ollaan suunniteltu ja harrastettu tehosightseeingiä ja oon nähnyt niin paljon kaikkea!! Opettajat ja kaikki semitutut kyselee lähtöpäivästä. Mä pakkasin talvivaatteita ja muuta sälää Suomi-pakettiin, suoritin vaatekaapin alustavaa karsintaa ja mietin ens syksyn koulunkäyntiä ja 16.6. koulupaikan varmistamista. Koulussa pulpetissa juoksee päiviä jäljellä -laskuri. Lopun alkua.

Finnland Argentinien Brasilien Chile

Perheen nuorimpana lapsena oon aina halunnut olla vähän vanhempi kun oon. Siitä lähtien kun isoveli aloitti opiskelunsa kuutisen (?) vuotta sitten, oon halunnut asua omassa kämpässä. Nyt on edessä kolme vuotta lukiota Suomessa, ja vaikka sitäkin odotan innolla (uusi lukio iixx!), niin kolme vuotta tuntuu niin hirveän pitkältä ajalta. Olis nyt edes vaan kaksi niinku Evellä ja Lotalla, tai yksi niinku Anniella ja Maritilla. Mut onneks kolmen vuoden jälkeen oon vielä paljon valmiimpi opiskelemaan (ulkomailla). Tekis vaan mieli jo nyt....

Nimittäin: se tunne, kun on ulkomailla, mutta ei yhtään tunnu siltä. Mutta silti: kun tavallisetkin asiat ovat jotenkin vähän spesiaaleja. Tuntuu se vaan eriltä istua Wienissä puistossa kun Nurtsilla ala-asteen nurmikentällä, tai lähteä viikonloppureissulle Innsbruckiin kun Saloon. Eikä Suomessa mennä yhtä usein kahville/juomaan jotain, tai ei mennä leppoisasti pubiin juttelemaan ruotsalaisen tarjoilijan kanssa. Eikä Suomessa sanota Gesundheit! Ja Suomessa olen vielä 10 kuukauden ajan alaikäinen. Täällä saan käytännössä tehdä mitä vaan ja päättää täysin omista asioistani. Ei nyt kuitenkaan mitään väärinkäsityksiä: Suomi on silti ihana ja aina numero ykkönen ja kotimaa tää pohjoinen ja rakkain ja on kovin ihanaa tulla takasin <3