i've been doing it my way

Heip! Ulkoasua päivitetty vähän kesäisempään suuntaan. Mielipiteitä?
Kuvan nappasin Großglocknerin suunnilta autossa ja se yrittää sanoa, että vaan taivas on rajana. :)

Siivosin mun lokeroni koulussa. Muutamat kirjat takaisin opettajalle, muutamat suoraan Altpapieriin, muutamat mukaan kotiin, mahdollisesti laukkuun pakattavaksi. Löytyi kaiken maailman monisteita ja koevihkoja, jotka olisi pitänyt palauttaa jo iät sitten. Tyhjästä lokerosta tuli hirveän lopullinen olo.

Tänään tasan kaksi viikkoa. Neljätoista päivää, joista neljä koulupäivää. Jotkut opettajat on jo hyvästelty, joidenkin kohdalla en ole edes tajunnut. Haikea mieli. Ei sillä, että mulle tulis erityisen suuri ikävä vaikkapa bilsan professoriani - juttu on se, että nie wieder = ei enää ikinä. En enää ikinä istu kettuuntuneena tunneilla tuijottamassa sitä käsiin lahoavaa luokkaa, en enää ikinä arvaile tuntemattomia sanoja sanelusta ja vastaile kysymyksiin Suomesta tai Ruotsista, tai jaa suomalaisen koulusysteemin ilosanomaa. Onhan se kiva päästä vihdoin oikeasti etenemään koulussakin, mutta kyllä siinä koulun pienimmässä luokassa on koettu tunteita laidasta laitaan. Ja eiköhän siitä mieleen jää - ajan kultaamana - vaan ne parhaat.

@ Linz, Urfahr

Takana on myös vika AFS-tapaaminen ja hyvästit returneille sekä hysteerisille AFS-mummoille, vika koulunjälkeinen hengailu Annien kanssa, vika kokkaus italiantunnilla... Tapaamiset ajoitetaan kalenteri käpälässä jostain tyhjää tilaa kaivaen. "Milloin sä lennät kotiin?" kuuluu päivittäin. Oon jo ahdistunut esim. maanantaista, kun ohjelmassa on ensin mun lempparitukihenkilöni hyvästeleminen ja heti perään jäähyväisillallinen kera suvun. Siitä tulee vaikea päivä. En pysty edes kuvitella ens viikkoa. Vaihtarileiri. Mun lempparit katoaa Japaniin ja Jenkkeihin ja Lattareihin. Eikä me nähdä enää koskaan. Bis nie wieder ;< Koulun loppu. Oikeesti hyvästit kaikille. Ja siitä seuraava viikko. Keskiviikkona kahden maissa tallustelenkin taas Suomen maalla.

@ Linz

Tästä kaikesta tekee kestettävämpää tieto lokakuussa takaisin tulemisesta - KOLME kuukautta?! Se on vähän. Mut vaikka tänne kuinka takasin tulis, ei se ikinä tuu olemaan sama. En tuu enää ikinä olemaan vaihtari. Mutta onneksi olen edes kerran ollut - nytpähän on jotain mitä muistella. :D

Happyhappy Linda odottamassa ruokaa!

Kotiintulon luonnekin tuntuu jotenkin muuttuneen, kun koko perhe (paitsi Topi) on käynyt täällä mua katsomassa. Tänä aamuna jättäessäni vanhemmat aamupalapöytään kouluun lähtiessäni sanottiin "Nähään kohta". Niinhän se nimenomaan on, jäljellä olevat 14 päivää ovat murto-osa mun 314 päivästä. Jotenkin kotiin meneminen ei enää tunnu sellaiselta suurelta ihmeeltä, kun se iiiloinen jälleennäkeminen melkeen kymmenen kuukauden jälkeen on jo tapahtunut. Paitsi no, kamuliinit <3 :):):)

"Voi ei miten noloa ottaa turistikuvia Welsissä kääk..."

Kierreltiin vähän Welsiä ja Linziä, syötiin hyvin, vietettiin aikaa hostperheen kanssa (josta seurasi hämmentynyt minä esim. auton takapenkillä äitin ja maman välissä istuen isän ja papan keskustellessa kaikenlaista... öö) ja nautittiin säästä. Sellanen pilvetön taivas ja nätti +32°C nimittäin. (Äiti jo harmitteli, mikseivät lähteneet lomalle Norjaan tms. miellyttävän viileään paikkaan. :D) Kuulemma olen edelleen se sama Linda - hippusen kasvaneella itseluottamuksella. Äitistä tuntui, että oltaisiin ihan normaalisti lomareissulla niin kuin aina ennenkin.
Oli kyllä ihanaa, pitkästä aikaa <3

Mama, mie ja äiti Linzissä yhdessä tapahtumassa

En tiedä milloin ehtii/jaksaa/kiinnostaa seuraavan kerran kirjoittaa, eiköhän vielä ennen paluuta. Mulla on myös jotain puoliksi valmiita kirjotelmia jossain luonnoksina. Ja upeeeesta Großglockner- ja vesiputousretkestä on päheitä kuvia näytettävänä!

Minä hengaamassa Linzin kattojen päällä.