ja on jo mai

Nyt on kyllä suuri kunnioitus Oberösterreichin suojapatruunaa (...?) Pyhää Floriania kohtaan, koska hänen synttäreitten ansioista meillä on vapaapäivä! Jee. Meitsi kokkas eilen makaronilaatikkoa ja se onnistui oikeesti hyvin. Nyt onki jo kaks vuokaa syöty, haha. Muutama kaveri oli illalla kattomassa leffoja ja oli hauskaa. Tuntui myös jännältä itse olla se kokeneempi antamassa vinkkejä ja lohduttamassa Annien (USA) avautuessa kaikesta ekojen kolmen kuukauden asioista. Kauhistuttaa sen puolesta, puol vuotta on ihan liian vähän. En tosiaankaan olis ollut valmis lähtemään puolen vuoden jälkeen. Mulla alkoi kaikki vasta tokalla puolikkaalla.

En vois olla onnellisempi perheenvaihdosta. Kuitenkin alusta lähtien ekassa perheessä ei ollut yhtään kotoisa tai toivottu olo, olin lähinnä vaiva tai tiellä ja vaan yhden siskon kanssa synkkas edes jotenkin. Yleistunnelma ei ollut siis järin kehuttava. Nyt kaikki rullaa eteenpäin sen kummemmin murehtimatta ja on ihanan välitöntä vaan. Kavereiden kanssa mulla ei ole käynyt sen kummempi tsägä (tai sitten se on tosiaan myös tämä kulttuuri, ovat nää paikallisetkin myöntäneet) mutta perhe mulla täällä on! Mut on otettu ihanasti mukaan just sellasena kun oon - ja oon myöskin nähnyt ja kokenut sata kertaa sen verran mitä ensimmäisen perheen aikana. Ja mä olen tervetullut takaisinkin, nää oikein innostuivat kun kerroin mun yliopistosuunnitelmista! (vai onko ne vaan haaveita? ei sitä tiedä mikä ehtii muuttua kun kolme vuotta vielä lukiossa palloilua...) Maritilla oli vähän samanlainen tilanne ja välillä mietittiin miksi sitä vaihtoa piti lykätä niin paljon. Mulla se, koska luulin sen olevan vaan kulttuurishokkiin liittyvää, ja että vika olis enemmänkin mussa kun en kykene sopeutumaan tai yritä tarpeeksi. Mutta ei sen tunnelmakäyrän siltikään ihan niin alhaalla olis tarvinnut ehtiä käydä.

Kotiinpaluu lähestyy. Nyt on toukokuu ja sovittiin kavereiden kanssa heinäkuun 14. päivän ja siihen liittyvien asioiden olevan tabu. Mutta kun ei sitä kokonaan voi ignoorata. Kalenterin viikonloput täyttyy huimaa vauhtia (leiri, Wien-retki, Innsbruck-vaihtaritapaaminen, telttailu, Italia, ...) ja aina pitää suunnitella mitä tapahtuu "ennen lähtöä". Pitää hypätä Trodatstegiltä Trauniin ennen lähtöä. Kaveri lupas soittaa mulle fonia "ennen kun meet takas Suomeen". Ja niin edelleen. Mut on lähdettävä voidakseen joskus palata. Eikä tää oo loppu. Tää on alku.

Ei sillä ettenkö oikeesti riemuitsis! On aivan ihanaa päästä takasin kotiin! Tuttuihin kuvioihin. Tutut ihmiset, tuttu kieli, tuttu Nurmijärven peltomaisema tän betoniviidakon sijaan, oma tuttu sänky ja huone. Kaikki ihanat ihmiset ja tuhannesti puhuttavaa vuoden jälkeen. Suomen kesä, järvet, itikat, grillaus... Se, kun kaikki on tietyllä tavalla vaan niin paljon helpompaa kun täällä. Mun vanha elämä! Mun koti. Kuten jo sanottu: mä lähdin voidakseni joskus palata. Mutta mua vähän pelottaa kuinka kaikki on erilaista, ehtinyt kymmenessä kuukaudessa muuttua. Minä ehkä myös.

Sanotaan, että kotiinpaluu on vuoden vaikein osa, ja kyllä mä sen täysin uskon. Vaikkei täällä elämä ole mitään hohdokasta vaan ihan normaalia arkea samoine ongelmineen ja puutteineen tai riemuineen... silti, se on ollu mun normaalia arkea kymmenen kuukauden ajan ja ehtinyt muodostua mulle tärkeäksi. Ja irti pitäis päästää. Sama kuin Suomesta lähtiessä, astetta lopullisempana vaan. En sano että mun Itävalta-elämä tähän loppuis - se on 150-200e Wieniin tai Salburgiin tai Linziin ja sitten taas kelpaa hetken verran. Mulla kuluis paluuseen tunneissa jopa vähemmän aikaa kuin Jessicalla - ja silti se tuntuu olevan Jessicalle tuhannesti helpompaa tehdä vaikka pidennetty viikonloppu toisessa kodissa. Halvempaa ainakin. Mamakin sanoi että mun lähtö tulee olemaan vähän erilainen. Jessican tapauksessa tietää että max. 3kk ja taas nähdään. Mä en tiedä yhtään. Maailma on nykyään pieni, mutta Eurooppa onneks vieläkin pienempi.

Mä puhun Oberösterreichischiä (valitettavasti kuulemma yhä huomattavalla ulkomaalaisella painotuksella :DD), mä kirjotan fysiikan portfolioon kahdeksansivuisia tekstejä siinä missä muutkin, mä elän samaa arkea kun kaikki muutkin itävaltalaiset, mutta mä olen silti aina se suomalainen. Se vaihtari. Se jolta tullaan kysymään "ymmärsitsä?", se jolle jotkut vieläkin puhuu Hochdeutschia, se jolta kysytään "onks koti-ikävä? millon lähet? olitko jouluna ja pääsiäisenä kotona? miten tää tehdään sun kotona suomessa?". Sarahin luona Steiermarkissa mulle kuului hyvää, koska olin vaan Sarahin kaveri Oberösterreichistä enkä mitään muuta. Se teki kivaa välillä.

Oon saanu kuulla kommenttia Timo Soinista ja persuista (Die Wahre Finnen!) aika useeseen otteeseen. Että nyt meidän pieni Suomi siellä syrjässä on saanut taas lisää näkyvyyttä. Yleensä se on ihan positiivista: Nokia, Janne Ahonen, maailman paras koulusysteemi, poroja. Ja joskus sitten masennus- ja itsemurhatilastot sekä oikeistopopulismin nousu. Yleensä meistä ei tiedetä erityisen paljoa: koulussa opetellaan pääkaupunki ja sijainti. Mutta koin positiivisen yllätyksen kun kerran pääsin Opan kanssa keskustelemaan Suomen historiasta. Ja siskon Matura-projektissa sivutaan talvisotaa.

Oho ihan jäätävä romaani. Voisin joko hillitä itseni tai jakaa kirjoitusinnostusta pienempiin osiin useemmin. Tai sitten olla tekemättä kumpaakaan. :) Bis bald <3