joo, warum denn? (4,5kk-pohdintaa)

Suurin osa vähintäänkin hämmästyy kuullessaan, että mun numerot ei oikeestaan auta mua mitenkään, ja että joudun joka tapauksessa kertaamaan tän vuoden. "Miks sä sitte ees halusit tehä vaihtovuoden?" kysy yks mun luokkalainen kummastuneena. Joinain hetkinä se vastaus on itseltäkin hukassa. Mutta tosissaan, kaikesta huolimatta, vaihtoon lähteminen kannattaa! Onhan tässä kaikessa se toinenkin puoli: kaikki koti-ikävästä kieliongelmiin ja sellaseen ulkopuolisuuteen, mutta kyllä se kokonaisuus kuitenkin positiiviseks jää. Olishan se helpompi ollut Suomeen jäädä, mut pitäiskö kaikki sitte tehdä aina sitä helpointa reittiä?

Vaihtariuden hyviä puolia:
# Ensinnäkin tää tavallaan kaikista konkreettisin: kielitaito. Ei oo väliä ootko opiskellut etukäteen viis vuotta vai ei ollenkaan, joka tapauksessa oppii käytännön kielitaitoa. Parhaimmassa tapauksessa kieleen pääsee ei välttämättä ihan natiivisti, mutta kuitenkin aika syvälle sisään.
# Tiivistetysti: ihmiset. Tai ylipäätään toinen elämä täällä. Hyvän tuurin sattuessa isäntäperheestä voi muodostua niin kuin toinen perhe. Koulukaverit, ystävät, semitutut... Mulla itelläni ei ekan perheen kanssa ole löytynyt ihan hirveen paljon yhteistä, eikä oikeestaan ole sellanen toinen koti -olo. Saa nähdä mitä sitten uuden perheen myötä. Mulla on paras kaveri ja meidän luokka on yksi suuri kaveriporukka. Ja kyllä mäkin ihan osa sitä olen. Myös moniin vaihtareihin pääsee tutustumaan, mulla esim. Jessica, la mia amica italiana, jonka kotiinlähdöstä en ehkä tuu toipumaan ja paras terapia eli Suomi-tytöt, joihin yhteys pysyy varmasti heinäkuun jälkeenkin.
# Sit on tää jossain kauheesti hehkutettu henkinen kasvu. Kai sitäkin sattuu tapahtumaan, mutta vähintäänkin jollakin lailla sitä muuttuu. Itsenäistyy, saa lisää itsevarmuutta tai vaikka jotain suuria ahaa-elämyksiä. Mä oon päässyt vähän myöskin mun turhasta ujoudesta eroon.
# Suvaitsevaisuus. Että oma tutuksi tullut tapa ei ookkaan oikea - tai edes väärä. Se on vaan erilainen.

Oon jo joskus aiemmin kirjotellut, että Itävalta ei oo niin erityisen erilainen Suomeen verrattuna. Kyllä se vieläkin paikkaansa pitää, eli maahan maana ei oo tarvinnut oikeestaan kummemmin sopeutua - täällä on aika sama meininki.

Yksi suuri eroavaisuus kuitenkin on ihmiset. Perusluonne ja moraali on samaa, mutta ihmiset ovat vaan yksinkertaisesti lämpimämpiä, avoimempia, kohteliaampia ja avuliaampia. Sarkasmia ei käytetä yhtään niin paljon, vaan useimmiten tarkotetaan mitä sanotaan. Esim. jos Suomessa joku sanois "sä oot niin hauska" niin siinä lähinnä jää vaan miettimään että mitä nyt tuli sanottua väärin. Kaikki on kohteliaita, aina tervehditään, hymyillään ja kysytään kuulumisia. Tervehdys voi olla jopa poskipusu tai halaus, harvemmin kuitenkaan äänetön nyökkäys kymmenen metrin päästä. Ja ihmiset jakavat yleisesti enemmän kaikkea! Ei ehdi edes suunnitella kysyvänsä että saanko mäkin, kun sulle jo tuodaan suklaata tai namipussia tai eväsleipiä naaman eteen. Täällä pienikin hiljaisuus on myöskin lähes poikkeuksetta peinliche Stille, eli kiiiusallista.

Välillä on niin sellanen Suomi-jörötysolo ja kaikki ylitsevuotavat kohteliaisuudet tuntuu vähän turhilta (opettajien tyyliin jumaloiminen tuo ton fiiliksen melkeen joka päivä...) ja mielummin olis hetkisen hiljaa kun vääntäis väkisin keskustelua.

Ja vielä yks ero joka tulee nyt mieleen ja josta oon aika monen kanssa puhunutkin: koulun jälkeen mennään kotiin. Piste. Niin se vain on. Kotona tehdään vähän lernen ja sitten ehkä jotain harrastusta. Sosiaalinen elämä painottuu siis viikonlopuille. Luulin pitkään olevani jotenkin tosi epäonnistunut vaihtari, kun Suomessa melkeen jokapäiväiseen kavereiden näkemiseen tottuneena ei sitten yhtäkkiä tehnytkään ikinä mitään. Puhuttiin gastmaman kanssa ja todettiin että se on vaan Itävalta. Niin ku vastaus aika moneen pikkujuttuun on vaan: no, Itävalta tai no, Suomi. Niin se vaan on.

Tästä tuli nyt vähän tällainen hassu, mutta jotain tällästa mä ajoin takaa: Lähtekää ihmiset vaihtoon.

PS: Tein uuden ulkoasun, wie gefällt's euch? :)