i'll take a risk, take a chance, make change and break away

Nyt reilu kaksi kuukautta on nyt kulunut mun Itävalta-elämästä. Tuntuu, että aika on samalla lentänyt, mutta että kuitenkin olisin ollut jo pidempäänkin täällä. Mulla on nyt kaksi elämää kahdessa eri maassa. Tuntuu hassulta - mä tahtoisin yhdistää ne. Se nyt ei kuitenkaan satu olemaan mahdollista, joten nyt vaan elelen täällä. Jäljellä on onneks vielä kahdeksan kuukautta.

Tää kulttuuri nyt ei oikeestaan ole niin hurjan erilainen, siinä suhteessa ei tarvinnut edes paljonkaan sopeutua. Mut valaisen nyt vähän, mihin pisteeseen oon päässyt kahdessa kuukaudessa eri asioitten kanssa.

4-vuotias pikkusisko

PERHE: Isäntäperhe on aika iso osa koko vuotta. Tähän perheeseen sopeutuminen ei tapahtunut ihan hetkessä, vaan vaati oikeest aikaa ja yritystä. En mä ihan vieläkään koe olevani perheenjäsen siinä missä kaikki muut. Eniten vietän aikaa mun 18-vuotiaan siskon kanssa, kattellaan välillä leffaa tai ihan vaan sluibaillaan ja höpötetään. Ainakin tää perhe viettää tosi paljon aikaa yhdessä. Ei sen kummempaa tekemistä, kunhan istuvat olkkarissa jutellen ja ehkä syöden. 4- ja 10-vuotiaat siskot tuo elämää ja usein valitettavasti myös melua taloon. Veikkaan, että ajan kanssa menee vielä paremmin perheen kanssa.

Resi, mie ja Laurenz Kroatiassa

KAVERIT: Kirjotin jo kerran, että on aika vaikee saada parempii kavereita / kaveriporukkaa, kun kaikki ryhmät on jo niin valmiita. Onhan mulla paljon kavereita mun luokalta ja tuttuja rinnakkaisluokilta, ja yks tyttö on vähän parempi kaveri, mutta toivon kyllä että laajenis vähän ajan kuluessa. Kaipaan nimittäin hirveesti tekemistä koulun jälkeen... Välillä mennään kahville pienellä porukalla mut useimmiten kaikki menee suoraan kotsaan opiskelemaan. :<
Vaihtariporukalla on ihanan helppo puhua mitä vaan. Jessica Italiasta on ehkäpä mun paras kaveri täällä, mutta se lähtee kolmen viikon päästä takasin. Harmittaa kyllä, on ollut niin kivaa ja oon myös tutustunu muihin ihmisiin Jessican kautta.
Myös AFS:n Suomi-vaihtarit on onneks aina tekstarin päässä!

Pienikin maininta Suomesta on cool! :DD

KOULU: En oikeestaan vieläkään tunne täysin koko rakennusta, koska joka luokalla on oma luokka, jossa sitten vietetään oikeestaan koko päivä, myös kaikki välkät. Muutamat aineet, esim. fysiikka, kemia ja musa on omissa saleissaan, mutta muuten pysytään paikallaan. Multa odotetaan ehkä enemmän kun normisti vaihtareilta - jotenkin kaikki opettajat ottaa ihan hirmu tosissaan AFS:n toiveen numeroista. Mikäs siinä, norminuoren elämäähän mä täällä halusin kokea. Mitä nyt joudun tehdä aina kaksinkertaisen työn, kun ennen opettelemista pitää kääntää / ymmärtää... Niillä numeroilla tosin ei oo mitään väliä oikeesti.
Sain saksan mainosanalyysikokeesta nelosen, eli huonoimman mahdollisen positiivisen! Oli hieno tunne, koska aika monet muutkin sai nelosen, ja muutama luokalta sai myös vitosen. (1 = paras, 5 = negatiivinen) Enkun testistä nappasin luokan parhaan tekemättä mitään, hmh. Matikan kertauskoe meni sitte vähän heikommin, sain 0,5/7 pistettä. =DDDD En oo tukiopetuksesta huolimatta omaksunut asioita, jotka muut opiskeli vuodessa. Hö.

WELS: Koti-koulu-keskusta-kolmio on mulle jo tuttua aluetta ja en oo yleensäkään niin hukassa enää. Tykkään tästä kaupungista, ei oo ihan mikään suurkaupunki mut ei ihan sellanen Nurmijärvikään. Ja jos Wels tuntuu pieneltä, niin Linz on aina lähellä. Ei oo viel kuitenkaan tullut sellasta rakastumisefektiä, niinku lempparikaupunki Innsbruckin kanssa helmikuussa. :D Mut kyl mein fyssasalin ikkunasta näkyy horisontissa ihan vähän alppeja!

KOTI-IKÄVÄ: Kulttuurishokkia en oo viel diagnisoinu itelleni, mutta koti-ikävää oon kyllä potenu. Eka kuukaus oli pahin: kotona ei ollut kotona, ei omaa perhettä, ei oikeita ystäviä... Jotkut pienet asiat, esim. kotoisa takan tuoksu, veneajelu Kroatiassa, porolta maistuva liha tai sunnuntaiset formulat telkkarista herättää vähän ikävää, mut nyt se on jo jotenkin helpompi. Sähköposteja, kirjeitä ja välillä Fb:ssäkin oon kirjotellut. Puhelut tuntuu aina tosi epätodellisilta, miten joku mun toisesta elämästä voi vaan soittaa mulle?

Kahdessa kuukaudessa oon tottunut ajatukseen vuodesta täällä. Ei enää kummastuta ollenkaan olla täällä, vaan kaikki tuntuu ihan normaalilta. Täällä mä elelen ja kuulun kahteen paikkaan. Tykkään tosi paljon olla vaihtari, kaiken kokee jotenkin eri lailla. Vaihtarihenki on just loistava, aina on tukiverkosto etkä oo yksin vaikka siltä tuntuis... Mut se on myös hienoa, ku alkaa kokee kuuluvansa tähän maahan. Käy koulussa, puhuu saksaa, kunhan elelee - siinä missä muutkin. Kielitaito nyt on vajaa, mutta kyllä sillä toimeen tulee. :DD Oon muuten alkanut käyttämään Dialektia itsekin, ja tein diilin että luokkalaisten ei tarttee vääntää mulle Hochdeutschia enää!

Sain taas paketin Suomesta tossa loppuviikosta, ja meinasin tappaa mun naapurin bussissa, kun tarjosin sille salmiakkia. Toinen istui koko 10 min bussimatkan järkyttyneenä salmiakki suussa ja perillä juoksi sylkäsemään pois. :DD Sitte tarjosin suomalaista purkkaa, ei meinannu uskaltaa. :D